Alku

Ja tästä se alkaa. Meikäläisen, eli 32 vuotiaan Vantaalaisen pirssikuskin tarina. Halu laittaa ajatuksia pirssikuskin duunista sai minut aloittamaan tämän kirjoittamisen. Tässä blogissa on juttuja ja tarinoita työn valo ja varjopuolista. Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa niistä.

Tervetuloa mukaan!

Oma taksikuskin urani jakautuu kahteen periodiin. Ajoin 2000-luvun alussa ja puolessa välissä neljä vuotta. 2002-2006. Olin reilut neljä vuotta muissa hommissa ja nyt, kolmisen viikkoa sitten palasin takaisin ratin taakse. Samaan firmaan, missä skujasin ennen. Tuon välin, 2006-2010 tein varastohommia. Tavaroiden käsittelyä ja tönärin, eli työntömastotrukin ajamista. Moni varmasti ihmettelee, että miksi hitossa vaihdoin duunin, jossa olisi ollut takuuvarma perusliksa ja kahdeksan tunnin työpäivät taksikuskin ammattiin. Voin kertoa sen. Tosiasia on, että olin jo kuukausia ollut täysin kypsä varastohommiin. Joka saatanan aamu tai iltapäivä (siellä tehtiin viikkoa aamua ja viikko iltaa) duuniin lähtö tuntui akkuhapon juomiselta. Lisäksi hommat kiristyivät koko ajan. Olisi pitänyt tehdä enemmän duunia samassa ajassa ja samalla palkalla. Tuntui, että aivot ei enää riitä siihen touhuun.

Eli, hetken päähän pisto duunipaikan vaihto ei ollut. Ajatus palaamisesta ratin taakse alkoi kypsyä, kun avopuoliso aloitti pirssikuskin hommat. Ja sitten, eräänä päivä vanha työnantaja taksipuolelta soitti ja tarjosi duunia. Aivan kuin olisi aavistanut, että olen miettinyt työpaikan vaihtoa. Pari päivää piti asiaa kypsytellä ja homma oli selvä. Meikäpoika palaa pirssihommiin. Jälkeenpäin ajateltuna ei olisi koskaan pitänyt veke lähteäkään. Jos olisin skujannut yhtäjaksoisesti vuodesta 2002 lähtien, saattaisin saada omat kikat. Nyt täytyy odottaa vielä vuosia.

Kai se niin on, että minuutintarkka kellokorttielämä ei mulle sovi. Taksihommassa on se hyvä puoli, että siinä on tietynlainen vapaus. Työvelvoite toki on, niinkuin kaikissa ammateissa. Sovitut vuorot hoidetaan. Se on selvä. Mutta tietynlainen vapaus moneen muuhun ammattiin verrattuna on. Ei sellaista, että tuolla minuutilla tulet töihin, tuossa pidät kahvitauon, tuossa safkiksen ja tuolla minuutilla lähdet himaan. Ok, on tietysti isäntiä jotka vaativat että kaikki vuorot ajetaan loppuun asti. Eli jos ajovuorolistassa on vaikka autolle vuoro 16-04, niin siellä lusitaan sinne neljään asti. Oli keikkaa tai ei. Tuollainen ajattelu on täysin perseestä. Oma työnantaja on onneksi järkijätkä. Sanonut monta kertaa, että jos keikkaa ei ole, niin turha siellä on tyhjänpanttina notkua. Saman tyylin aion itse ottaa, jos (kun) mulla joku päivä on oma pirssi.

Kolmisen viikkoa on nyt siis suhailtu. Ja päivä päivältä olen entistä varmempi siitä, että tein oikean valinnan vaihtaessani duunipaikkaa. Se on todella paljon, kun duuniin lähtö ei vituta. Näiden kolme viikon aikana ei mitään ihmeellistä ole ehtinyt tapahtumaan. Peruskeikan ajoa. Ulkomaalaisia liikemiehiä firmoista kentälle / kentältä firmoihin / stadin hotelleihin. Suomalaisia dirikoita kentältä firmoihin / koteihinsa. Mummoja kauppaan, apteekkiin, pankkiin. Koululaisia skolesta himaan. Kehitysvammaisia harrastuksiin jne.

Näistä kaikista, kuten paljosta muustakin, seuraavissa osissa.