Jousto

Ei. Tarkoitus ei ole puhua mistään joustoluotoista, mutta koska keikkarintamalla ei mitään mullistavaa ole tapahtunut. Eikä duunissa muutenkaan. Perussettiä vain. Niin ajattelin kirjoitella jotain suomalaisesta liikennekulttuurista. Ja valitettavasti täytyy sanoa, että kovin korkeita pisteitä sille ei voi antaa.

Sain itse ajokortin vuonna ´97. Ja eikun broidivainaalta ostetulla vuoden ´78 C-mallin Kadetilla baanalle. Jos vertaa suomalaista liikennekäyttäytymistä vuosina 1997-2011, niin huonompaan suuntaan on menty. Neljätoista vuotta sitten esim. kärkikolmoilla, ehdotonta väistämisvelvollisuutta osoittavalla liikennemerkillä oli suuri merkitys. Sitä kunnoitettiin ja noudatettiin. Nykypäivänä ei puhettakaan. Päivittäin näkee tilanteita, että kolmion takaa tullaan täysin härskisti eteen. Ja yleensä vielä jäädään köröttelemään 10-15 pinnan alinopeutta. Tulee väistämättä mieleen, että kyse on tahallisesta vittuilusta muita autoilijoita kohtaan.

Toinen asia, mikä päivittäin aiheuttaa sydämentykytyksiä ja suorastaan vitutusta ovat kaista vaihtotilanteet. Kun yrittää keskustan tai kehien ruuhkassa vaihtaa kaistaa, arvoilta 20 % muista autoilijoista antaa sitä tilaa. Loput joko suorastaan kiihdyttävät omaa vauhtiaan, puristaen rattia rystyset valkoisina, ajatellen: minun eteeni et ainakaan tule. Tai sitten jurnuttavat siinä rinnalla omaa vauhtiaan. Eivät himmaa, eivätkä kiihdytä. Kuten Mechelininkadulla eräs päivä. Olin menossa Laruun ja tarkoitus oli vaihtaa oikeanpuoleiselle kaistalle. Vinkkari hyvissä ajoin päälle ja etsimään sopivaa rakoa. Viereisellä kaistalla jurnutti arvoilta nelikymppinen nainen punaisessa Yariksessa. Siis viistosti hieman takana. Mutta ei niin paljoa takana, että olisin voinut vaihtaa kaistaa osumatta sen mamman pyörille nostettuun mukiin. Ei muuta kuin Meselle vähän tennaria, jotta pääsin sille kaistalle mihin halusin. Ei Laruun menossa olevan pokan kanssa voi mistään Seasiden kauttakaan kiertää.

Viiime viikolla. Siis pelkästään viime viikolla oli lisäksi viisi, kyllä VIISI tilannetta missä oma auto meinasi saada uutta peltiä, kun toinen autolija vaihtoi kaistaa aivan miten sattui. Vilkuista ja peileistä tietoakaan. Ei muuta kuin rattia oikealle ja toivotaan ettei osu. Täysin käsittämätöntä touhua. Tätä olen ihmetellyt muutenkin jo pitemmän aikaa. Eivätkö ihmiset tiedä, mikä niiden auton etuosassa, tuulilasin kupeessa olevien ulokkeiden tarkoitus on. Ja myös sitä, että ovatko vilkut nykyään joku helvetin kallis lisävaruste.

Nykypäivän liikenteestä puuttuu joustavuus aivan kokonaan. Muille tienkäyttäjille ei anneta siimaa, vaan niistä omista oikeuksista ja omasta kaistasta pidetään kynsin hampain, rystyset valkoisina ja hampaat irvessä kiinni. "Tämä on minun kaistani. Tähän ei muilla ole asiaa" On liian monen suomalaisen autolijan motto.

Ja vielä lopuksi: Helsingin keskustassa EI TARVITSE ajaa risteyksiä tukkoon ruuhka-aikana. Ja kun kiihdytetään rampista Kehälle tai motarille, niin tosiaan KIIHDYTETÄÄN. Ei siinä voi mitään neljää, viittäkymppiä ruveta matelemaan.

Kyytiin mahtuu neljä

Viime lauantaina iltahugi. Normaalisti en niitä aja, mutta edellisviikko meni niin perseelleen, että oli pakko lähteä vähän paikkailemaan. Ja nyt kun oli koulujenpäättymisviikonloppu, niin odotettavissa oli juhlakansaa olisi liikkeellä.

Ja olihan sitä. N. klo 22 kieppeillä duunia alkoi olla, ja aamuun asti sai mennä keikalta keikalle. Alkuilta oli tosin perseestä. Välillä 17-22 ei tapahtunut a)yhtään b)mitään.

Ihmiset oli juhlatuulella ja oli mukava ajaa. Yksi kiukuttelijapissis iltaan tosin mahtui. Mutta vuoro oli loppupeleissä muuten ihan hyvä, ja rahallisesti onnistunut, että yhden valkolakkipäisen bimbon avautumiset ja tinkaamisyritykset menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Saa se hepsankeikka kiittää luojaansa, että meikäläiselläkin oli hyvä päivä. Jos ei olisi ollut, kyseinen nirppanokka olisi lentänyt kyydistä ulos.

Homman nimi oli se, että erääseen osoitteeseen oli tilattu kaksi henkilöautoa. Mennessäni paikanpäälle toista taksia ei näkynyt, ja eräässä risteyksessä seisoskeli seitsemän hengen ryhmä. Neljä friidua ja kolme kundia. Tuskin olin saanut Meseä stopattua, kun kaksi hameniekka valkolakkia riensi auton luokse ja alkoivat vänkäämään, että kaikkien pitäisi päästä yhteen autoon. Syynä, että olivat omien sanojensa mukaan yli neljäkymmentä minuuttia venanneet pirssiä. Epäilen, että tuossa 40 minuutissa oli aika paljon lapinlisää.

Selitin rauhallisesti, että neljä saa tulla kyytiin. Sanoin myös, että jos autoa ei 10-15 minuutissa ala kuulumaan kandee soittaa uudestaan keskukseen ja tiedustella mikä on homman nimi. Vänkääminen ja känääminen jatkui. Valkolakkinen primadonna oli sitä mieltä, että koska olivat joutuneet odottamaan autoja näin pitkään, kaikkien pitäisi päästä meikäläisen kyytiin. Sanoin, nyt vähän tiukemmin kuin ekalla kerralla että ei onnistu. Maksimissaan neljä saa tulla. Ei yhtään enempää. Tässä vaiheessa tuon nirppanokan käytös ja asenne alkoi vituttaa siinä määrin, että ajattelin pistää jullikaksi koko hoidon ja jättää koko remmin hautomaan perseitään jalkakäytävää vasten. Kyseinen friidu vaikutti juuri sellaiselta, joka ei voi kävellä ulkona sateella, koska saattaisi hukkua. Ja sellaiselta saattaa hakeutua esim. BB:hen vain saadakseen turpavärkkinsä 7 päivää lehden kanteen.

Lopulta sana meni perille. Sovittiin, että otan neljä kyytiin ja heitän heidät sinne minne haluavat.

Matkan aikanakin tämä yksi sankaritar yritti tingata hinnasta. Meinasin kysyä, että miten helvetissä sulla on varaa lähteä baariin, kun about 15 euron taksimatkakin tuntuu olevan ylitsepääsemätön este. Ja kaiken huipuksi: kun päästiin määräänpäähän, se akka ei edes itse maksanut koko kyytiä. Vaan yksi sen kavereista.

Että sellainen tapaus. Näistä keikoista, kun kyytiin tulee vähän isompi ryhmä, olen pannut merkille yhden seikan. Porukassa on hyvin usein yksi vänkääjä ja tinkaaja. Sellainen, joka yrittää joka mutkassa polkea hintaa alaspäin ja vetää herneet tuulenhalkaisijaan, kun kuski ei suostu.

Loppuyö meni ihan kivasti. Samoin kuin tämä viikko. Mitä nyt kirjoitin toissapäivänä vähän vittuili. Ei printannut kuitteja ollenkaan. Ei itseasiassa printannut yhtään mitään. Ei muuta kuin pajalle (kymmenen aikaan illalla). Vika löytyi onneksi nopsasti: kirjottimen maajohto paskana.

Huomenna pitkä iltahugi. Sitten parin päivän odotettu vapaa.

Pohjanoteeraus

Mennyttä viikkoa voi hyvin kuvata tuolla sanalla. Ainakin meikäläisen osalta. Kaikki mahdollinen meni päin persettä. Viikko oli hipihiljainen, mikä oli odotettavissakin (vajaa viikko). Lisäksi tiistaina alkoi kirjoitin temppuilla. Yrittäessä printata kuittia pokalle, se kyllä tuli-täynnä aivan käsittämätöntä tekstiä. Esim. hinta:yyyyyyyyy. Että näin. Niistä kuiteista ei saanut mitään selvää. Vähänkö pisti pirssimiestä kyrsimään. Ei muuta kuin soitto dirikalle, että mitäs tehdään. Siinä sitten keräilyn jonossa yritin puhelimessa saatujen ohjeiden mukaan antaa valohoitoa masiinalle. Kirjottimesta johdot irti. Ei vaikutusta. Vuoronlopetus ja uuden vuoron aloittaminen. Ei vaikutusta. Sagemin, eli maksupäätteen asetusten muuttaminen niin, että kuitit tulostuvat sagemille, ei kirjottimelle. Ei vaikutusta. Päätettiin, että kun kerran kentälle sain keikan ja siellä olen, otan yhden siivun sieltä ja skujaan sitten pajalle. Ulkomaalainen perhe T2:sta kyytiin ja matka Mellunmäkeen. Kyyti maksettiin käteisellä. Asiakkaat eivät halunneet kuittia, mutta päätin uteliaisuuttani printata sen. Josko vaikka toimisi. Ja hupsheijaa. Toimihan se. No, ei muuta kuin takaisin apajille. T2:sta neljä liikemiestä rattaille ja suunta kohti Otaniemeä. Maksu kortilla. Ja mitä tapahtui. Tekstit kuitissa tas aivan mitä sattuu. Siinä vaiheessa loppui huumori. Mersun keula kohti Vantaanlaaksoa. Siellä asentaja vaihtoi ensin kirjoittimen kokonaan uuteen. Nollatulos. Sekoilu jatkui yhä. Lopulta vika löytyi. About puolentunnin etsimisen ja kollaamisen jälkeen. Kirjoittimen maajohto oli paskana. Uusi johto tilalle ja johan toimi.

Tiistai siis oli mitä oli. Keikkaa ei liiaksi ollut ja pajalla kului aikaa. Jos mahdollista torstai oli vielä surkeampi. Kuudessa tunnissa neljä keikkaa, sata euroa. Eli hiljaista oli. Mennyt viikko meni niin perseelleen, että lupasin mennä ajamaan lauantai-illan. Paikatakseni edes vähän tätä katastrofiviikkoa.

Ja pisteeksi iin päälle: siviiliauto päätti keskiviikkoiltana sipata paikallisen huoltsikan pihaan. Tankkauksen jälkeen. Sai vissiin liian paljon kakkua. Sitäkään ei välttämättä olisi tarvittu. Perheen toinen kosla oli hyytynyt jo aiemmin.